Yliopistokatu 40
FIN-90570 OULU
+358-40-753 3486
oh8ta at oulu dot fi

Radioamatööritoiminta

Sivun teksti on julkaistu Oulun Teekkarien Radiokerho ry:n kolmekymmenvuotisjuhlajulkaisu "TAapisessa."

Amatöörit

Käsissäsi on Oulun Teekkarien Radiokerho ry:n 30-vuotisjulkaisu. Lärpäkkeessä on varmasti hienoja artikkeleja ja kauniita kuvia, mutta mitä ihmeen porukkaa tämä amatööreiksi itseään kutsuva lössi oikein on?

Jo reilun sadan vuoden ajan on ihmiskunta tuntenut radio-nimisen laitteen, jonka avulla on mahdollista välittää viestejä kaukaisiin paikkoihin. Kuten monen muunkin keksinnön kanssa, syntyy uuden laitteen ympärille harrastelijakunta, joka oppii harrastuksen kautta tuntemaan laitteen toimintaa ja käyttää sitä huvikseen (vrt. tietokoneet, aseet, lentokoneet jne) Tämän mukaisesti radioamatöörit ovat kiinnostuneet radioista.

Alunperin jokainen radiolaitteiden parissa puuhasteleva "Pelle Peloton" oli amatööri; oikeaa "opistotietoa" aiheesta ei ollut ja kaikki oli tehtävä ja kokeiltava itse. Positiivisena puolena tässä oli, että minkäänlaisia rajoituksia ei ollut. Kun säännökset alkoivat muodostua, alettiin näille harrastelijoille varata omia alueita; eräässäkin vaiheessa radioamatöörit saivat käyttää ainoastaan yli megahertzin taajuuksia - siis käytännössä kaikkia niitä taajuuksia joita normaali ihminen nykypäivänä käyttää.

Radioamatöörit ovat vieneet tekniikkaa eteenpäin kokeillen uusia, outoja tapoja siirtää tietoa. Esimerkiksi Euroopan ensimmäinen väritelevisiolähetys pidettiin espoolaisten teekkari-amatöörien toimesta. Lisäksi ensimmäinen radioaaltojen heijastusta kuusta hyväksikäytettänyt yhteys pidettiin suomalaisen ja pohjoisamerikkalaisen radioamatöörin välillä vain muutama kuukausi sen jälkeen kun tiedemiehet olivat todistaneet sellaisen yhteyden mahdottomaksi.

Mitäs nykyään?

Nykyaikana radioamatöörien eteenpäinvievänä voimana on edelleen kiinnostus tekniikkaan. Itse amatööriharrastus jakaantuu useisiin osa-alueisiin, mutta yleensä amatöörit tietävät ainakin "vähän kaikesta."

Radioamatööreillä on kansainvälisten sopimusten mukaisesti varattuja taajuusalueita, joista alhaisimmat ovat vain muutamien satojen kilohertsien taajuudella, ja ylimmät satojen terahertsien taajuisia. Tämä mahdollistaa erilaisten lähetteiden käyttämisen aina kulloiseenkin tarpeeseen sopivalla alueella; esimerkiksi pienillä, alle 30 MHz taajuuksilla saadaan yhteyksiä ympäri maailman, koska radioaallot heijastuvat ilmakehän yläosissa. Vastaavasti erittäin suuret taajuudet tarvitsevat näköyhteyden luotettavaan ja onnistuneeseen tiedonsiirtoon.

Lähetteitä

Vanhin radioamatöörien yhteydenpitomuoto on sähkötys. Sähkötyksessä ihminen (tai nykyään vaikka tietokone) lähettää ainoastaan tietoa "lähetin päällä" tai "lähetin pois päältä". Toinen asema puolestaan "kuuntelee" tätä lähetettä. Harjoituksen ja kokemuksen kautta voi erittäin vaikeissakin olosuhteissa pystyä viestimään toisten radioasemien kanssa hyvinkin pienellä teholla.

Puheradion keksimisen jälkeen myös radioamatöörit alkoivat käyttää tätä "helpompaa" viestintäkeinoa. Puheyhteydet lienevät nykyään suosituin amatööritoiminnan muoto.

Erilaiset digitaaliset lähetteet ovat yleistyneet viime vuosikymmeninä hyvin nopeasti. Ensimmäiset telex-laitteet olivat mainio pohja merkkien lähettämiseksi kohtuullisen nopeaan tahtiin vasta-asemalle.

Tietokoneiden myötä myös kuvansiirtoa ja kokonaisten tiedostojen siirtoa amatööriltä toiselle radiotiellä on ollut mahdollista harrastaa. Tosin pitkien yhteyksien nopeudet joudutaan häiriöiden takia pitämään alhaisina, mutta parempi hidaskin yhteys kuin ei yhteyttä ollenkaan.

Lisäksi kaikissa harrasteissa voi myös kilpailla; tämän johdosta myös amatöörit kilpailevat keskenään. Jotkut kilpailut kestävät vain tunteja, ja mitä kaukaisempien asemien kanssa pidetään yhteys, sen suurempi on pistemäärä ja sijoitus. Jotkut "kilpailut" sen sijaan kestävät koko amatöörin eliniän; useat amatöörit "keräävät" maita, eli pyritään pitämään yhteys ainakin kahteen amatööriin jokaisesta hallinnollisesta valtiosta. Ja koska valtioita syntyy ja kuolee kohtuullisen usein, tai joissakin maissa ei amatööritoiminta ole sallittua, on syytä olla varpaillaan jos vielä saa sen viimeisen maan hankittua. Ja kun kaikki maat on saatu kasaan, voi alkaa keräillä vaikkapa luetteloituja saaria (n. 4000 kpl).

Yhteyksistä lähetetään usein QSL-kortti, eli vahvistetaan yhteys "kirjallisesti". Tämä on ollut ja on edelleen välttämätöntä, jotta varmistetaan (ennenkaikkea aiemmin mainittuja kilpailuja tai maiden keräilyjä varten) yhteyden oikeellisuus.

Lisäksi kaikenlainen tekninen rakentelu ja uusien yhteysmuotojen kokeilu on useille amatööreille se elämäntehtävä. Monella paikkakunnalla radioamatöörit osallistuvat myös vapaaehtoiseen pelastuspalvelutoimintaan turvaten yhteyksiä oloissa, joissa varsinaisen pelastustoimen resurssit eivät siihen riitä.

Kuinka mukaan?

Suomessa radioamatööriksi voi ryhtyä kuka tahansa, joka suorittaa amatöörin pätevyystutkinnon. Pätevyystutkintoja organisoi Suomen Radioamatööriliitto, jonka WWW-sivuilta löytyy ajankohtaista tietoa aiheesta, http://www.sral.fi/.

Pätevyystodistuksen omaava amatööri voi käyttää amatöörilaitteita, ja hankkia Telehallintokeskuksen myöntämän radioamatööriluvan. Lupa oikeuttaa pitämään hallussaan radioamatöörilaitteita, siis radiolähettimiä. Vertailun vuoksi voisi mainita, että amatööri saa lähettää TV-kuvaa 80 markan vuosittaista lupamaksua vastaan mutta jos vastaanottaa TV-kuvaa, se maksaa kymmenisen kertaa enemmän...

Radioamatööritoiminta on kehittävä kaikenikäisille, kaikennäköisille ja kaikenkokoisille. Ei ole pakko olla tekniikkanero, vaan harratuksen alkuun pääsemiseen riittää hyvin halu oppia uutta, ja tietysti hieman hulluutta...

Pekka, OH8HBG